Aristoteleen ajatuksia

Schneider piti puheenvuoronsa 18.11.2007 ONA-kongressissa (Online Journalism Association) Torontossa. Hän pohti sitä, kuinka ihmiset saadaan sitoutettua verkkosaittien, ennen muuta verkkolehtien ja uutispalvelujen asiakkaiksi.

Paitsi, että verkkolehtien suosio kasvaa, myös verkkomainonnan kasvu on Schneiderin mukaan huikeata. Neljässä vuodessa  mainostulot kasvavat Schneierin mukaan USA:ssa jopa 45%!

Schneider osoitti puheenvuorossaan kuinka verkkolehdet toimivat arkielämän tiedonhankinnan monipuolisina väylinä. Esimerkiksi zillow.com –sivustolla potentiaalinen asunnonostaja voi tutustua paitsi asuntoon, myös laajemmin koko ympäristöön. Tämän tyyppinen sovellus olisi kätevä meilläkin!

Schneider korosti sitoutumisessa verkkolehtiin ennen muuta paitsi sisältöjä, myös palveluita jotka saavat lukijan palaamaan yhä uudelleen ja uudelleen saitille. Tällaisia ovat esimerkiksi erilaiset viihdepalvelut, kuten pelit, ristikot, sudokut ja yhteisölliset toiminnot.

Kuinka nämä asiat sitten liittyvät verkko-oppimiseen? Eivät ehkä suroaan, mutta ne kertovat jotain ajastamme. Verkko on yhä tutumpi ja mielekkäämpi ympäristö kansalaisille. Tämä johtaa siihen, että vuosi vuodelta eri palvelujen, myös verkko-oppimisen, käytön kynnys eri kansalaisryhmissä pienenee. Kun uutisetkin luetaan netistä, myös verkkokursseille ollaan valmiimpia osallistumaan.

Toisaalta koska verkko on keskeinen uutislähde ja sen merkitys uutisseurannassa vain kasvaa, on tämä syytä huomioida myös opetuksessa mm. medialukutaidon osalta. Opetukselle se asettaa ja on jo asettanut useita eri haasteita.

Marc Prenskyn luento ONA-kongressissa (Online Journalism Association) Torontossa 18.11.2007 pelaamisen vaikutuksista lapsiin

Pelit – lastemme vihollisia?

Torontossa pidetyssä Online Journalism Associationin kongresissa käsiteltiin myös pelaamista. Amerikkalainen tietokirjailija ja tutkija Marc Prensky korosti, kuinka meidän tulisi ymmärtää että pelit eivät ole lastemme vihollisia vaan päinvastoin.

Hänen mukaansa pelien maailma on vanhemmille täysin vieras. Siksi sitä kohtaan tunnetaan suotta ennakkoluuloja. Tästä johtuvat vanhempien ennakkoluulot ja nurinkurinen asenne pelaamiseen.

Lapset eivät Prenskyn mukaan opi kuitenkaan vain pelaamalla oppimispelejä. Hän sanoo, että pelatessaan mitä tahansa peliä lapsi kehittyy ja oppii uusia asioita. Prensky erottelee oppimisessa viisi eri tasoa, jotka ovat: kuinka (how), mitä (what), miksi (why), missä (where) ja tämä vai tuo (whether).

Kyse on ongelmanratkaisun oppimisesta. Kuinka-tasolla opitaan asioiden tekemistä ja mitä-tasolla taas pelaaja oppii sääntöjä ja lainalaisuuksia. Erilaisten strategioiden sisäistäminen tulee mukaan kuvaan miksi-tasolla. Siinä pelaaja oppii milloin mitäkin kannattaa tehdä. Prensky vertaakin pelistrategioiden oppimista esimerkiksi työelämän kannalta oleellisten strategioiden ja toimintatapojen omaksumiseen. Oppiessaan laatimaan strategioita lapsi oppii samalla myös syy-seuraussuhteita, kykyä selviytyä epämiellyttävistä tilanteista ja suunnitelmallisuutta.

Prenskyn mukaan peleistä on mahdollista oppia myös paljon kulttuurisia ja sosiaalisia asioita. Tätä tasoa Prensky kutsuu missä-tasoksi, jolla pelaaja tutustuu ja oppii pelin sisällön kautta uusia asioita; keskiaikaan sijoittuva peli tuo uutta tietoa historiasta jne. Korkeimmalla tämä vai tuo –tasolla pelaaja oppii moraalisia ja eettisiä kysymyksiä. Mitä seurauksia hänen tekemillään valinnoilla on? Mikä on moraalisesti kestävä sekä tilanteessa oikea valinta?

Pelkäätkö, että lapsestasi tulee sosiaalisesti rajoittunut nörtti, joka ei kykene aikuisena ylläpitämään ihmissuhdetaitoja? Torontossa pitämässään luennossa Marc Prensky romutti tuon käsityksen. Hänen mukaansa nykyisten nuorten leijonia sukupolvi on täynnä aktiivisia pelaajia. Nousevat pörssimeklarikyvyt, talouselämän vaikuttajat ja muut menestyjät ovat teinivuosinaan viettäneet tuntitolkulla aikaa koneen ääressä. Samalla he ovat oppineet luomaan strategioita ja toimimaan tiiminsä puolesta. Näistä pelien kautta opituista taidoista on myöhemmin ollut hyötyä myös työelämässä. Esimerkiksi Yhdysvaltain armeija käyttää runsaasi erilaisia strategiapelejä hyväkseen henkilöstönsä koulutuksessa.

dos. Johanna Lasonen: Koulutus ja työelämä – vertaileva näkökulma

Studia generalia -luento Haaga-Heliassa 21.11.2007

Lasosen esitys keskittyi vertailemaan toisen asteen koulutusta eri maissa. Valtaosa vertailtavista maista oli Euroopan valtioita, mutta mukana oli myös Yhdysvaltain ja eräiden muiden maiden tietoja vertailupohjana.

Lasosen esitys perustui hänen tekemäänsä tutkimukseen, jota hän esitteli. Tutkimuksen ote oli kvantitatiivinen; palkkauksen, työttömyyden ym. korrelaatioiden esittäminen kvantitatiivisiin tuloksiin nojaten on tietysti mielenkiintoista, mutta itse asiassa selitystä eroille ja ennen muuta vastausta siihen miksi näin on, ei Lasosen tutkimusmetodilla saatu. Eräitä arveluja luennoitsija kyllä esitti, mutta käsittääkseni ne eivät perustuneet varsinaiseen empiriaan vaan olivat olettamuksia.

Valtaosa luennosta oli tilastojen läpikäyntiä – olisin itse kaivannut enemmän pohdintaa. Kuten Lasonen itse sanoikin: ”tilastot eivät kerro koko totuutta”. Kysymys laadullisesta osaamisesta on tärkeä, minkä luennoitsija itsekin totesi.

Vasta luennon loppuvaiheessa Lasonen aloitti osaamisen käsittelyn – tämä olisi ollut ennen muuta se kiintoisin ja hedelmällisin keskustelunaihe ja näkökulma, josta olisi toivonut kuulevansa lisää. Engeströmin teorioiden soveltaminen organisaatioihin jne. olisi ollut kiintoisaa kuunneltavaa myös hieman syvällisemmältä tasolta katsottuna. Nyt luennoitsija käsitteli asiat kymmenessä minuutissa. Miksi?

Nähdäkseni Lasosen esitys oli osin hajanainen ja hänen esityksensä rakenne hajosi paikka paikoin. Esityksen tueksi oli tehty laaja kalvomateriaali (45 pdf:ää), mutta materiaalia ei ehditty hyödyntää kokonaisuudessaan esityksen aikana. Esiintyjän ulosanti ja esityksen sujuvuus ei ollut nähdäkseni parasta mahdollista tasoa. Esimerkiksi Lasosen sinänsä ansiokas materiaali ei olisi ollut seurattavissa kunnolla ellei käytettävissä olisi ollut omaa tietokonetta, jolta tarkastella verkkoon laitettuja pdf:iä.

Aamulla kun keskustelimme pienryhmässä hyvän opetustilanteen tunnusmerkeistä, ajankäytön tehokas maksimointi ja sujuvuus tuli keskeisesti esiin. Nämä elementit taisivat valitettavasti tällä kertaa pettää. Plussaa Lasoselle siitä, että hän pyrki kommunikoimaan yleisönsä kanssa. Se on aina hieno piirre luennoitsijassa.

Alanko-Turunen nostaakin esiin mielenkiintoisen kysymyksen: Kenen näkemykset heijastuvat oppimiseen ja ennen muuta oppimisessa sovellettavaan tiedonkäsitykseen? Selvää lienee, että tämä kysymys selventää kuinka opettaja/kouluttaja reflektoi omaa tiedon filosofiaansa ja jakaa sitä kuulijoilleen.

Mitä tämä käytännössä merkitsee? Sitä, että opettaessani opetan paitsi tietosisältöjä myös tiedon olemukseen liittyviä käsityksiä ja tiedonfilosofiaani opiskelijoilleni.

Itselleni esimerkiksi emeritusprofessori Mauno Jokipiin vahvan empiristinen ja tiedon luotettavuutta korostava näkökulma on ollut merkityksellinen.

Moni opettaja ei ehkä edes ajattele välittävänsä tämän kaltaista tietoa eteenpäin, tiedonkäsityksen välittäminen opiskelijoille tapahtuu osin piiloisesti (vrt. Bradyn Piilo-opetussuunnitelma), ja se eksplikoituu tekojen yms. kautta. Opettaja näyttää itse omien arvovalintojensa kautta sen, mitä hän pitää tärkeänä ja millainen tiedonkäsitys hänellä on.

Tärkeintä minusta olisi kuitenkin se, ettei kouluttaja/opettaja esitä omia näkemyksiään ehdottomina ja oikeina näkökulmina. Sen sijaan opiskelijat pitäisi saada epäilemään  ja kyseenalaistamaan asioita. Miksi-kysymyksen opettaminen on ensiarvfoisen tärkeätä! Miksi asia on noin? nItse olen aina tyytyväinen jos ja kun opiskelija kysenalaistaa esittämäni asian. Silloin tunnen saavuttaneeni jotain. J

Tuo terminologinen kysymys pohdituttaa edelleen Aristotelestä Pikkujuttu ehkä, mutta kuitenkin. Liitän opetukseen yhtenä keskeisenä asiana kasvatuksen. Se on nähdäkseni tärkeätä esimerkiksi peruskouluissa ja lukioissa. Mutta entäpä kun työskentelemme aikuisten kanssa? Tulisiko meidän olla edelleen kasvattajia vai pikemminkin asiantuntijoita tai jopa tlevien kollegojen sivistäjiä? Esimerkiksi ammattikorkeakouluissa kaikki opiskelijat ovat aikuisia, vaikka amk-puolella puhutaankin jostain minulle käsittämättömästä syystä nuoriso- ja aikuislinjoista. Onko meidän tehtävänämme enää kasvattaa näitä ihmisiä? Minusta ei vaan pikemminkin sivistää sekä antaa heille näkökulmia elämää varten.

Voi aikoja, voi tapoja! HUmanisti ei voi kuin huokaista ja ripotella tuhkaa päälleen. Suomalainen opetusjärjestelmä korostaa jatkuvasti vuosi vuodelta yhä enemmän tuloksellisuutta ja käytännöllisyyttä. Ei sillä, että ne olisivat pahasta, mutta…

Yliopisto-opiskelijoiden opiskeluaikoja ollaan rajoittamassa (sic !), yliopistoille aasetetaan yhä tiukempia tulostavoitteita ja niin edelleen.Mihin on  jäänyt akateeminen vapaus? Halu oppia ja ihmetellä, kyseenalaistaa ja epäillä, pohtia ja filosofoida. Tämä utilitaristinen markkinatalousyhteiskunta on ulottanut tehokkuusajattelunsa läpi koko koulujärjestelmän. Toki, tuloksia pitää saada ja opintojen hyödyntää paitsi yksilöä, myös kansakuntaa, mutta täytyy varoa ettei lapsi mene pesuveden mukana.

Italialaisen taksikuskin kanssa voi keskustella sujuvasti antiikin klassikoista ja oopperasta, kuten Umberto Eco osuvasti totesi. Ja se muuten pitää paikkansa. Suomalaisen taksikuskin kanssa pulinat käydään bensan hinnasta ja Volvon uudesta turbosta. Onko koululaitoksemme – kaikilla sen eri tasoilla – muistanut sivistyksen? Koulutammeko vain suppean erityisalan osaajia ja unohdamme täysin kulttuurin ja yhteiskunnan? Esimerkiksi ammattikorkeakouluissakin yleissivistävän aineksen osuus on häviävän pieni – vaikka kyse on korkeakoulusta!

Ihmisten tulisi laajentaa perspektiiviään, tuntea historiansa ja ymmärtää kulttuuria. Myös se on pääomaa kansainvälisessä bisneksessä. Tuntuu vain siltä, että tämä asia unohdetaan usein kun suunnitellaan aikuiskoulutusta ja opetusta. Miksiköhän, miettii humanisti mikrohiiren takaa.

Satoja päiviä, tuhansia tunteja katederin takana. Tarinaa Googlesta, täydellisestä täsmäytyksestä, web 2.0:sta ja muusta nettiin liittyvästä. Sitä on nettikouluttajan arki. Samoja asioita eri yleisölle. Eilen Kouvolassa, tänään Jyväskylässä ja huomenna Tampereella. Matkasaarnaajan työtä jos mikä. Ainakin ennen kuin tulin ammattikorkeakoulun palvelukseen. Käyn toki vieläkin – tosin nyt melko vähän – julistamassa tiedonhaun ilosanomaa eri organisaatioissa, mutta joskus sitä on pohtinut koko homman syvintä olemusta. Ja pakko myöntää, että pari kertaa on tuntunut suorastaan puuduttavalta kertoa taas ne samat tarinat Dogpilesta tai Clustystä. Hoh-hoijjaa…. Muta sama ongelma on kai joskus jokaisella konsultilla, kouluttajalla ja opettajalla.

Mutta: Kyllä työ palkitseekin. Olin viime syksynä kouluttamassa eräässä maakuntakirjastossa ja kirjastolaiset luulivat luokkaan tullessaan olevansa melko suvereeneja tiedonhaun ammattilaisia. Sellaisiahan heidän tietysti pitäisikin olla. Päivän alussa yleisöstä kuului muutamia soraääniä: “kyllähän Googlella kaiken tarpeellisen löytää”, “onko niistä muista menetelmistä mitään iloa” ja niin edelleen. No, päivä kului… Googlen erityisominaisuudet (siis sen englanninkielisen,joka on paljon suomenkielistä monipuolisempi), monien muiden hakukoneiden, hakemistojen, erikoishakujen ja tietokantojen mahdollisuuksia käytiin läpi ja harjoiteltiin tiedonhakua niiden avulla. Ja lopussa kiitos seisoi, tuli sellainen olo, että tästä tässä kaikessa on kysymys. Ei pelkästään “suurista seteleistä” vaan ennen muuta siitä, että saat ihmiset oivaltamaan jotain tärkeää. Yksi aamuisista epäilijöistä nimittäin tuli luokseni päivän päätteeksi ja sanoi olevansa aivan hämmästynyt, kuinka paljon erilaisia hakumahdollisuuksia on ja kuinka ne avautuivat hänelle. Hän innostui uusista menetelmistä, halusi soveltaa niitä työhönsä ja oppia lisää. Se tuntui rahaakin suuremmalta palkkiolta, piristi mieltä

Pohdin ja pähkin tuossa junamatkalla Annikki Järvisen artikkeliin liittyen työyhteisön merkitystä omaa oppimista tukevana seikkana. Järvinen toteaa, että organisaatioilmapiirin merkitys on keskeinen. Tässä korostuu ennen muuta esimiehen rooli ja näkemys siitä, kuinka kouluttautumista ja kehittymistä tuetaan.

No hyvä, ei kai kukaan halua estää työntekijänsä ammatillista kehittymistä? Tuskinpa yksikään esimies ainakaan myöntäisi sitä. Kysymys onkin siitä, kuinka merkittäväksi esimies näkee esimerkiksi täydennyskoulutukseen osallistumisen, erilaiset kurssit ja jatko-opinnot. Työntekijä sen sijaan saattaa kokea esimiehen kriittisen suhtautumisen johonkin koulutustarpeeseen koulutusvastarintana, vaikka siitä ei ole kyse. Työyhteisön eräillä jäsenillä kun on jatkuva halu kouluttautua ja se tarkoittaa samalla myös lisää kustannuksia jne. Toisaalta esimiehen tulee myös katsoa, ettei kukaan voi kouluttautua organisaation kustannuksella enemmän kuin muut: kaikille on annettava samanlainen mahdollisuus.

Itse täydennyskoulutuksen parissa työskennelleenä haluan painottaa sitä, että organisaatioilmapiirin lisäksi ennen muuta yksilön omilla asenteilla on keskeinen merkitys pedagogisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Toisaalta – on myös paljon kouluttajia ja opettajia, jotka hallitsevat asiansa, oat kuulijoiden pitämiä ja pedagogisesti ammattitaitoisia henkilöitä. Pitääkö heidän tunkea väen vängällä oppimaan uusia kikkoja jollekin opettajien täydennyskoulutuskurssille?

Järvinen puhuu opettajuudesta – kyse on siis lähinnä opettajan ammatti-identiteetin muodostumisesta. Mielenkiintoinen näkökulma ja ennen muuta kiintoisa siksi että harvoin me ajattelemme kuinka itse kulakin ammattiryhmällä on, toisilla voimakkaampi  ja toisilla heikompi, ammatti-identiteetti. Olen informaatiotutkimuksen ja sosiologian yhteydessä käynyt paljon läpi elämäntapaan liittyviä kysymyksiä ja esimerkiksi se voidaan havaita melko helposti, että useimmiten saman ammatin harjoittajilla on melko pitkälle samanlainen elämäntapa ja sen perustana olevat arvot. Toki säännöt vahvistavat poikkeuksen, mutta kannattaa pysähtyä miettimään millaisia me opettajat olemme?

Onko opettaja ajattelun uudistaja ja stimuloija, mielen kehittäjä vai paradigman mukaista tietoa toistava automaatti? Kunnioitettu emeritusprofessorini sanoi aikanaan, että luennot ovat lukutaidottomille… olisikohan taustalla ollut juuri tuo ajatus?

Tulisiko opettajan kyseenalaistaa perinteinen opettajuuteen liittyvä arvomaailma ja lähteä puhtaalta pöydältä? Ja voiko näin tehdä? Kuinka työyhteisö reagoi siihen? Tässä muutamia hajatelmia Järvisestä tulleista mielleyhtymistä. Kommentoikaa toki!

Olen koulutukseltani YTL, FM ja työskentelen yliopettajana (T&K) ammattikorkeakoulussa. Olen tullut ammatilliselle puolelle nelisen kuukautta sitten – sitä ennen työskentelin yliopistolla eri tehtävissä: suunnittelijana, koulutuspäällikkönä, tutkijana, yliassistenttina…

Nykyisessä toimenkuvassani painopiste on T&K-toiminnan kehittämisessä ja sen toteuttamisessa. Opetan melko vähän – ensisijaisesti erikoistumisopinnoissa sekä lisäksi eräällä tietoasiantuntijuuden syventävällä kurssilla oppilaitoksessamme.

Pidän itseni ennen muuta asiantuntijana ja kouluttajana – en identifioi itseäni niinkään perinteiseksi opeksi. Uskon kriittiseen ajatteluun, kyseenalaistamiseen ja pohdintaan. Niitä asioita haluan myös korostaa omassa opetuksessani. Päätyöni lisäksi olen toiminut kouluttajana eri oppilaitoksissa ja organisaatioissa sekä ollut tekemässä hieman yli 30:tä eri tietokirjaa – yksin tai osana työryhmää.

Mitä osaan ammatillisesti? Missä pidän itseäni hyvänä? Suomalainen mieshän ei perinteisesti saisi kehua itseään vaan hänen pitäisi vähätellä – syystä tai toisesta – omaa osaamistaan. Sinänsä hullua. Omasta mielestäni sekä saamieni palautteden mukaan olen erinomainen luennoitsija: mukaansatempaava, stimuloiva ja selkeä. Pidän itseäni myös sujuvasanaisena kirjoittajana ja puhujana. Yksi vahvimmista puolistani on ehkäpä kyky ideoida uutta, nähdä metsä puilta ja uskoa itseeni ja asiaani.

Jos asiaa tarkastelee substanssin kautta, olen hyvin perillä ennen muuta tiedonhankinnan ja tiedonhaun saloista. Myös journalistinen työprosessi ja sen eri substanssialueet ovat minulle tuttuja. Ylipäätänsä kaikki mikä liittyy verkos sisältöihin on kiintoisaa; raudan ja ohjelmoinnin jätän nörteille, minulle tietokone ja ennen muuta Internet on luovuuden lähde, tiedon valtatie, portti uusiin ulottuvuksiin. Ja siitä tiedän ihan kohtuullisesti.